Pidän itseäni äärimmäisen etuoikeutettuna, kun saan ohjata Charles
Chaplinin elokuvaan pohjautuvaa teosta. Chaplin on ollut minulle
pienestä pojasta asti eräs ”kotijumaliani” Väinö Linnan ja John
Lennonin ohella. Hänen elokuvansa liikuttavat ja naurattavat, samalla
älyllisesti ja yhteiskunnallisesti puhutellen, joka ikinen katselukerta. Ja
tähän ikään niitä kertoja on sen verran, että voisi kuvitella vaikutuksen
vähitellen hiipuvan. Pöh. Vaikutus on joka kerta yhtä syvä. Minähän en pysty
esim. Poikaa, Kaupungin
valoja tai Parrasvaloja katsomaan
lainkaan julkisissa paikoissa, koska itken jo alkutekstien aikana niin kovaa,
että joko hävettää, tai sitten pilaan ulinallani muiden nautinnon ja sitten
hävettää vielä enemmän.
Chaplin
on aina pienen ihmisen puolella. Lontoon slummeissa ja orpokodeissa kasvaneena
hän ymmärsi jo varhain, mitä voimavaroja, kauneutta ja kykyä epäitsekkäisiin
tekoihin toista kohtaan jokaisessa ihmisessä on. Samalla hän kouriintuntuvasti
näki myös sen pimeyden, joka meissä kaikissa asustaa. Tuskin missään muussa
teoksessa tuo kaksinaisuus on yhtä puhuttelevasti läsnä, kuin Ritari
Siniparrassa. Sijoittaessaan elokuvansa 1930-luvun Ranskaan, laman ja fasismin
nousun aikoihin, hän itseasiassa kuvaa atomipommin jälkeistä maailmaa ja ennen
kaikkea amerikkalaista kaksinaismoraalia. Ei ole myöskään liioiteltua väittää,
että Chaplin ennusti teoksessaan nykymaailman. ”Yksi murha on rikos – miljoona
sankaruutta. Numerot pyhittävät.” -repliikki kiteyttää teemat hienosti. Jos
elokuva siis pystyy samaan aikaan kertomaan menneisyydestä, nykyisyydestä ja
tulevaisuudesta, voi jo pelkästään siitä syystä olla varma, että kyseessä on
merkittävä taideteos.
Samalla
tavalla merkittävä on myös sen päähenkilö, Henri Verdoux. Hänen herkkyyden ja
toisaalta julmuuden yhdistelmänsä tuo jatkuvasti esiin sen ikuisen kysymyksen,
joka rikollisiin liitetään: onko vastuu yksilön vai yhteiskunnan, vai molempien
ja voiko lopullista vastausta edes tietää? Eikö ihminen kaikessa monisyisessä
kummallisuudessaan asetu juuri tuon kaiken tavoittamattomiin? Juuri tämä itse
koetettu, syvällinen käsitys ihmisenä olemisesta sai Chaplinin tekemään
elokuvansa, sekä samaan aikaan toimi niiden aiheena. Chaplinin taiteella oli
aina sanottavaa. Tänä päivänä, jos koskaan meidän teatterilaisten tulisi
muistaa, että juuri meillä on siihen paitsi mahdollisuus, myös kaiken nykyajan
latistavuuden keskellä yhä suurempi velvollisuus. Numerot kenties pyhittävät,
mutta Chaplin velvoittaa.
Voitte
siis kuvitella, että kun jokin aika sitten ryhdyin kyselemään Chaplinin
perikunnalta lupia Ritari Siniparran näyttämösovituksen tekemiseen, olin
varautunut joko suoraan kieltoon, tai vähintäänkin mahdottomiin ehtoihin. Kun
sitten yllättävän lyhyen odottelun jälkeen sain perikunnan vastauksen, jossa he
paitsi myönsivät luvan esityksen tekemiseen, myös erikseen kehuivat
dramatisointini, sekä Juho Lindströmin lavastus- ja Noora
Salmen pukusuunnittelun erinomaisiksi, olin vähintäänkin otettu ja
ylpeä paitsi itseni, myös työtoverieni puolesta. Vastaus sai minut tuntemaan itseni
myös äärimmäisen nöyräksi, sekä - kuten alussa kirjoitin - etuoikeutetuksi.
Toivon
hartaasti, että etuoikeutetuksi itsensä tuntisi myös lappeenrantalainen yleisö
saadessaan mahdollisuuden nähdä kotiteatterissaan sovituksen eräästä
maailmanhistorian kiistatta suurimmista teoksista. Ainakin siihen on nyt
ainutkertainen mahdollisuus. Tarttukaa siihen!
Juha
Luukkonen
Ritari Siniparta -näytelmän ohjaaja
Ritari
Siniparta
Ensi-ilta la 7.9.2024 klo 16
Lappeenrannan kaupunginteatteri
Suurella näyttämöllä
Lappeenrannan
kaupunginteatteri - Lappeenrannan teatteri (lprteatteri.fi)